yleismaailmankaikkeudellisesta tuulenvireestä ja omasta tarinasta

Tuntuisi mielekkäältä kirjottaa taas. Olen elänyt pari viikkoa kummallisessa todellisuudessa. Sellaisessa, jossa oma maailmankolo tuntuu ensi alkuun olevan samassa asemassa kuin aikaisemminkin*, mutta kolon reunojen toisella puolen on ollut käynnissä jokin liike. Jokin sellainen yleismaailmankaikkeudellinen tuulenvire, joka on puhaltanut vähän eri kohdasta kuin aikaisemmin. Jos sille olisi ollut herkistyneenä, olisi voinut aistia muutosten vääjäämättömyyden lisäksi myös muutosten laatua, uskoisin.

Olen asunut Tartossa ja käynyt lyhyellä matkalla Lontoossa. Tartto on huumannut mua. Erottanut todellisuudesta, mutta tuonut lähemmäksi itseäni kuin hetkeen. Lontoo taas pidemmästä välimatkastaan ja kaikista ihmeellisyyksistään huolimatta palautti todellisuuteen. Kaiken sen ihmeellisen keskellä, keskellä taianomaista ja kimaltelevaa musiikki- ja tanssiesitystä tuntui äkkiä siltä kuin yleismaailmankaikkeudellinen tuulenvire olisi muuttunut myrskyksi, leväyttänyt maailmankoloni ikkunat avoimiksi ja tunkeutunut väkivalloin sisään huomauttamaan olemassaolostaan. Joitain kuukausia sitten sanoin jotain sellaista, että välillä tuntee olevansa kosmisen värähtelyn välikappaleena. Siltä tuntui siellä keskellä hieman nuhruista, mutta valovoimaista teatteria**, kun olisi pitänyt nauttia esitetystä tarinasta. Sen sijaan huomasin tarinan, joka on mun oma.

Meni vielä hetki ennen kuin ymmärsin myrskyn merkityksen, mutta nyt heittelehdin siinä. Valmiiksi rasittuneena kaikesta myllerryksestä, jota se aiheuttaa. Rentoutuneena siitä, ettei enää tarvitse pitää kiinni. Olen itsepäisesti pitänyt kiinni vuoden päivät, vaikka myrsky on ollut tuloillaan koko ajan.

Nukuin yhden väliyön Tallinnassa. Sielläkin oli taianomaista, lumisadetta puutalojen räystäille ja papupastaan hurahtanut toveri menneisyydestä.


Kuvituksena tässä tekstissä: Satunnaisia otoksia Lontoosta.

____

* Asema on ollut siis jo pidempään jokseenkin sekava, nyt eri tavalla sekava.
** Ja keskellä erään edessä istuvan leidin aistit turruttavaa parfyymipilveä.

juuri alkaneen vuoden ensimmäinen kirjallinen rimanalitus

"Kävin nyt jo toista kertaa oopperassa lyhyen ajan sisään. Ajattelen samoja ajatuksia kuin silloin viime kerrallakin, olisi varmaan ihan puhdistavaa kirjoittaa se aiheeseen liittyvä arkistossa lojuva luonnos oikeaksi tekstiksi. Ajatukseni ovat sillä lailla junnaavia. Ehkäpä seuraavan kerran jälkeen pelkän mainitsemisen jälkeen myös kirjoitan sen.

Pyhäputkeni keskisessä Suomessa sujui mukavasti. Siihen kuului muun muassa hillittyä ylensyöntiä, lumisia ulkoiluretkiä nostalgisissa maastoissa, eläimiä ja hyviä yöunia siskonpedissä. Koska kaikilla ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen mielipide joulusta, tekisi mieleni keksiä itsekin sellainen, virallinen jonka kirjoittaa vaikkapa internetiin. Koska asioissa, jotka eivät itsestään herätä mussa kamalasti tunteita, hakeudun mieluusti sellaiseen lähdekriittiseen konsensukseen yleisen mielipiteen kanssa, aiheuttaa tämä joulukysymys mulle vähän enemmän päänvaivaa, sillä ihmiset tuntuvat suhtautuvan jouluun jotenkin polaarisesti. On vaikea löytää lähdekriittinen konsensus, jos yleisestä mielipiteestä puuttuu jatkumo kokonaan."

Tämä taipumukseni aloittaa ihan hyvät tekstit ja sitten jättää ne puolitiehen välilehdelle auki muutamaksi viikoksi, kuvaa myös taipumuksiani elämässä tällä hetkellä. Mielessäni poukkoilee suunnaton määrä erilaisia ajatuksia, projektien siemeniä, elämänsuuntia. Intoudun niistä joiksikin hetkiksi, kunnes keskittymiseni napsahtaa poikki yhtäkkisesti ja peruuttamattomasti kuin kuiva spagetti. Välillä yritän keräillä näitä rippeitä ja loppusijoittaa ne jotenkin tyydyttävästi. Kokeilen jälleen. Edeltävät ajatukset kirjoitin joskus välipäivinä, kun ajattelin vielä tekeväni vuoden viimeisen julkaisun.

Vuosi 2018 muuttui vuodeksi 2019 ja minä olen muuttanut Viroon.


Kuvituksena tässä tekstissä: Henkilö tarkastelemassa vekkulia taidetta. Voisi olla muutakin, elleivät puhelimeni kuvatiedostot olisi jotenkin erityisen levällään ja ellen minä itse olisi niin kovin väsynyt niitä seulomaan.

talvipäivä seisahtaa (suurimmasta pimeydestä) ja jossain muualla toiseen aikaan

"Palaan edelleen ajankulun kokemuksiin. Niin pieteetillä teen niistä huomioita. Olin kuukauden taittuessa Jyväskylässä. Jyväskylässä on nykyään erityinen tunnelma, kuin olisi limbossa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Menneisyys tuntuu siellä väkevänä. Kaikki eletyt vuodet vetää takaisin luokseen kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa ja samalla etääntyy niistä, jotka on viettänyt jossain muualla. Koska aika ei kuitenkaan pysähdy siksi ajaksi, jonka viettää jossain muualla, ei kuulu enää menneisyyteen. Koska muistot takertuvat paikkoihin niin voimakkaasti, on vaikea pysyä osana sitä todellisuutta, jonka itselleen on luonut siellä jossain muualla."

Nämä edelliset muistiinpanot ovat jostain muutaman viikon takaa. Sen jälkeen olen taas hetkeksi siirtynyt pohtimaan muita asioita kuin ajankulua vain kulumisen näkökulmasta. Lähden kohta taas Jyväskylään, katsotaan palaanko eheänä takaisin.

En ole erityisesti vielä ehtinyt pohdiskella kulunutta vuotta olemis-ajallisena kokonaisuutena, mutta istuskellessani sohvan nurkassa tuijottelemassa seiniä totesin, että olen käyttänyt tänä vuonna todella paljon aikaa sohvan nurkassa istumiseen. Yhdessä ja samassa pisteessä. Istunut vain. Ehkä se on ollut osa pakollista elämän tasapainottamista. Kun on fyysisesti tosi paljon liikkeessä ja aggressiivisesti monissa paikoissa, on täytynyt myös aggressiivisesti olla paikoillaan. Että mieli saa vaeltaa. Niinhän se menee, ruumiin ollessa liikkeessä on mieli staattisempi ja ruumiin ollessa paikoillaan vaeltaa mieli*. Rynnistelee. Sen takia on mielen tyrskyjä hiljentävää istua liikkuvassa kulkuneuvossa, kävellä tunturissa tai uida Peipsissä. Mieleni vaellustyö ei ole vielä tainnut tuottaa muita kypsiä hedelmiä kuin huomion siitä, että vanhemmilla ja viisaammilla ihmisillä on sohvatyynyjä siksi, että istuessaan sohvalla sellainen alaselän takana voi istua pidempään ilman selkärangan jumeja.

Sain eilen suoritettua erään kurssin, joka on kaiken raastavan lisäksi raastanut mua pitkään. Olen kokenut sen vahvasti sellaisena kortena kamelin selässä, vedenjakajana selviytymisen ja selviytymättömyyden välillä. Edeltävänä yönä nukuin optimistisimpien arvioideni mukaan kolme tuntia, makasin pitkään sängyssä täristen epätoivoisen sisäisen liikehdinnän kourissa. Herätyskellon soidessa sydän tuntui rintakehää suuremmalta ja sen syke aiheutti koko kehon väkivaltaista värähtelyä**. Keräsin ihmisyyteni rippeet, kävin tekemässä viimeiset tehtävät ja pääsin vihdoin kurssista läpi. Niinpä kaikki mun sisällä vellonut liikehdintä muuttui vireeltään. Ei poistunut, vaan muuttui epätoivon värähtelystä helpottuneisuuden värähtelyksi. Pystyn kohtaamaan mitä vain -värähtelyksi. Tämän värähtelyn luomat kuvat omista mahdollisuuksista ovat tietenkin pitkälti valheellisia. Ei äkillisellä innostuksella pysty vielä paljoonkaan, jos taustalla on kuitenkin kahdenkymmenen vuoden ahdistus ja kolmen tunnin yöunet, luultavimmin vain satuttaa itsensä ja ympärillään olevia. Kiipesin kirjaston ylimpään kerrokseen, etsiydyin kauimmaisimpaan nurkkaan ja painoin selän tiukasti kiinni seinään, ettei sisälläni riehuva liikehdintä muuttuisi fyysiseksi.*** Hellyyttävän monet haluavat edelleen ottaa valokuvia kirjaston portaikossa.

Pari viikkoa sitten merkitsin muistiin myös seuraavaa:

"Jos jostain kohdasta unohtuu sana tai merkki, haluan usein ennemmin poistaa kaiken sen jälkeen kirjoittamani sen sijaan, että korjaisin väliin. En tiedä miksi. Lisäksi se on loputonta uhkapeliä siitä, arvaako milläkin kerralla oikein oman muistinsa kynnyksen."

Tämä pätee edelleen.

Vuoden pimeimmän päivän kunniaksi ripustin joulukuuseen valot ja koristeet. Ripustin valot myös traakkipuuhun. Illansuussa ajattelin lähteä ihailemaan suurinta pimeyttä joihinkin sellaisiin sijainteihin, joista käsin pimeyden ihasteleminen luonnistuu parhaiten.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kuvia suomalaiselta maaseudulta, missä olin vartioimassa taloa ja ruokkimassa eläimiä.


____

* Mieleni on tosiaan vaeltanut yhtä vauhdikkaasti kuin ruumiini. Huomaan toivovani hieman vähemmän ääripäistä elämää ensi vuodelle, jotta tiloista ääripäiden välilläkin ehtisi hieman nauttia eikä olisi koko ajan jotenkin hengästynyt.

** Olen sellasita tyyppiä, että joka aamu herään hienoisesti hämmentyneenä muiden muassa sellaisista asioista kuin 1) olen edelleen olemassa, 2) mulla on edelleen keho, ja että 3) en ole unien aikana siirtynyt johonkin toiseen paikkaan kuin mihin oletettavasti nukahdin. Jos nukkuu huonosti tai käyttää päihteitä, tämä ominaisuus tapaa korostua entisestään.

*** Kirjoitin myös päiväkirjaa. Kuuntelen tällä hetkellä sellaista äänikirjaa, jossa on mielestäni useita varsin hyviä huomioita elämästä. Huomasin kuitenkin nyökytteleväni kovaan ääneen yhden kertojaäänen mainitessa, että on pakko kirjoittaa, jotta saisi ajateltua. Oli sitten välähtelevän vauhdikkaita, jumisen tahmeita tai ihan tavallisen arkisia ajatuksia, on niiden käsitteleminen ja sellainen ajatusten nirvanaan saattaminen helpompaa, jos ne kirjoittaa kynällä paperille.

vetämättömyydestä ja ohikiitävyysahdistuksesta (harmaan vuodenajan jatkumo)

Marraskuu vei mukanaan pimeään ja sumuun. Se oli hankalaa. Olisin halunnut keskustella ihmisten kanssa siitä vetämättömästä olotilasta, joka minussa oli (ja lienee hieman yhä). Olisin halunnut kertoa, etteivät ajatukseni ole kovin selkeitä. Aivoni eivät kerta kaikkiaan pysty käsittelemään mitään, mikä on tulevassa kronologiassa kauempana kuin kolmen tunnin päässä. Päässäni ei liiku mitään, joten asioiden ymmärtämisen ja käsittelemisen tehtävä muotoutuu ylitsepääsemättömän hankalaksi.

Samalla kuitenkaan en olisi halunnut osallistua marraskuuta vähättelevään ja syyttelevään diskurssiin. Pidän marraskuun pimeydestä ja sumusta. Se antaa pehmeämmän mahdollisuuden tehdä itselleen aikaa ja tilaa hektisyydessä. Istua kotona, juoda pannullinen kahvia, lukea venäjänkielistä mansin oppikirjaa tai katsoa kissavideoita. Se, että oma vetämättömyyteni osui juuri marraskuuhun, oli osittain sattumanvaraista, mutta keskusteltaessa ihmiset olettavat marraskuun olevan kaiken takana.

Olen keskustellut aiheesta silti, kaiken uhalla. Eihän mulla ole ollut mitään muuta sanottavaa kuulumisia vaihdellessa kuin että väsyttää enkä näe eteeni.

On siis mennyt tovi. Piti kirjoittaa oopperasta (luonnos on edelleen työpöydällä), mutta se tuntuikin liian suurelta.

Mainitsin ajan kulumisen viimeksikin. Olen kai tosiaan kiinnittänyt siihen enemmän huomiota kuin hetkeen. Kuluminen on pitkästä aikaa ahdistanut. Mua ei yleensä ahdista oma ikääntyminen, vaan ymmärrys kaiken ohikiitävyydestä. Ahdistaa se, että maailma on erilainen kuin lapsuudessa tai vanhempien lapsuudessa. Se, että maailma tai ihmiset eivät ole enää koskaan samat kuin ne olivat joskus. Vähän myös se, että mitä ei tee tänään, ei välttämättä ehdi tehdä koskaan. Lopulta se, että mitä ikinä teemmekin ajalla, päättynee se kuitenkin jonkinlaiseen tuhoon.

Muistiossa on kyllä huomioita, jotka ansaitsisivat tulla kirjallisesti ajatelluiksi. Ehkä marraskuun päättyminen kirvoittaa taas uusia juttuja. Analogiseen päiväkirjaani kirjoitin pari tuntia joulukuun vaihtumisen jälkeen jotain siitä, kuinka hyvä näyte olemiseni flegmaattisuuden asteesta on se, etten ollut huomata edes uuden kuun alkamista. Tai että se ei tuntunut miltään ennen kuin tuntui surulliselta, ettei tuntunut miltään.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi otosta Helsingin aivan kauniista marraskuusta 2018.

harmaan vuodenajan alku (pimeydestä osa III)

Vaihtui marraskuuksi. Venäjän-matkan aikana Helsingistä oli kaikonnut syksy ja harmaa vuodenaika (™) asettunut paikoilleen. Luultavasti seuraavaksi viideksi kuukaudeksi tai jotain. Olen virallisesti lakannut toivomasta, että Helsinkiin tulisi oikea talvi.

(Kirjoitin tämän kertomuksen lähes kokonaisuudessaan silloin, kun oli tosiaan vasta vaihtunut marraskuuksi. Nyt siitä on kulunut jo kolmasosa. Toisina jaksoina ajan kulumiseen kiinnittää enemmän huomiota kuin toisina. Nyt on sellainen jakso, että ajan kuluminen tuntuu maltillisena fyysisenä tuskana ruumiissa ja erittäin riipivänä henkisenä tuskana mielessä, eikä sitä voi olla huomaamatta.)

Kävin pyhien henkilöiden päivänä jälleen Hietaniemen hautuumaalla, sillä kaipaan juhlaan juhlallisuuksia. Pyhäinpäivä on erinomaisen pimeään hetkeen asetettu kynttiläjuhla, ja koska mikään ei valaise pimeää hellemmin kuin kynttilät, kuuluu pyhäinpäivä juhlasuosikeihini. En ole moneen vuoteen päässyt millekään hautuumaalle sitä ihastelemaan, viimeksi luultavasti juuri Hietaniemeen mahdollisesti vuonna 2013.

Tämän oletetun viime kerran kävin siellä erään toverin kanssa, ja jätimme puoliksi poltetun kynttilän jonkun sellaisen henkilön haudalle, jolle kukaan muu ei ollut kynttilää jättänyt. Tänä vuonna harmittelin itsekseni, etten tajunnut hakea matkalla kynttilää. Vaikka kaikki omien sukulaisteni ja tuttavieni kalmot lepäävät aivan muissa kaupungeissa, olisi ollut mukavaa jälleen liittää joku unohdettu hauta osaksi valomerta. Muistin suurpiirteisesti yhden taannoiselle oppihistoriakierrokselle mahtuneen kuolleen fennougristin haudan sijainnin. Harhailin sen luokse. Paikalla ei ollut ainuttakaan kynttilää, vaikka kyseessä oli tärkeä herra. Seisoin hetken siinä muistelemassa, myös niitä sukulaisteni kalmoja jossain.

Oli tosiaan läpitunkemattoman pimeää. Huvitin itseäni irroittautuen todellisuudesta kävelemällä kapeita pensasaidoin rajattuja polkuja pitkin ainoana valonlähteenäni satunnaiset kynttilät. Pelin pilasivat toisinaan vastaantulijat, jotka tekivät pimeydestä kovaa osoitellen sitä puhelinten valoilla. Sellaisessa valaistussa pimeässä näkee harvoin mitään.

On tosiaan hyvin pimeää ylipäänsä. Se on häkellyttävää, minkä tähden ihmiset varmaan jaksavatkin meuhkata ja vouhottaa siitä vuodesta toiseen, mutta myös täyttää mielen tietyllä raukeudella. Turruttaa ja pehmittää. Lisäksi se tosiaan saa joulua kohden erityisesti lisääntyvän keinotekoisen ilovalaistuksen kukoistamaan.

Päivät ovat olleet hieman väsyneitä, ja minä samoin. Söin viimein Kazanista tuliaiseksi tuomani säk-säkin (tataariksi se kirjoitetaan чəк-чəк, ja venäjäksi esimerkiksi чак-чак, transkriboinnin olen tehnyt omaan puheeseeni vakiintuneen tataarin äänneasua mukailevan muodon perusteella). Se on ensimaistamalta aika tylsää ruokaa, mutta ennen kuin huomaakaan, on kuitenkin syönyt sitä paketillisen. Luulen, että opiskelen jonain prokrastinaatiohetkenä valmistamaan säk-säkkiä itse, koska Kazaniin on kuitenkin aika pitkä matka sitä hakemaan. Kazanin oppaamme sanoi, että udmurtit matkustavat alueelle vain noutaakseen säk-säkkiä. En epäile lausuntoa.

Marraskuun aikana olen lisäksi vieraillut muun muassa parturissa. Myös edellisestä parturikäynnistä on kulunut jo melkoinen tovi. Uskoakseni tämäntyyppinen viime kerta oli huhtikuussa 2016. Sen olen ollut näköinenkin. En tiedä, paraniko tilanne mitenkään radikaalisti, mutta ainakin sain hyväntuoksuisen hiustenpesun mukavalta Tartosta kotoisin olevalta parturihenkilöltä.

Yhtä aikaa tuntuu, että olen vaihteeksi kadottamassa kykyni kutoa eheitä tekstejä, ja että olen vihdoin saavuttamassa taidon tuottaa sitä keskeneräisyyttä, epäjohdonmukaisuutta ja ei-valmiutta, josta pohjimmiltani olen puhunut sivupalkissa jo ainakin vuoden, ehkä useamman (tämä sieluun ja ruumiiseen koskeva ajankulun havaitseminen koskee ihan viime päiviä, useimmiten ei satu).


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi puhki suodatettua kuvaa pimeästä.

tunnehavaintoja venäjältä

Olen taas päässyt kotiin. Ajattelin edellisen kotiutumisen tuoksinassa, etten jaksaisi poistua maasta ennen ensi vuotta, mutta toisin kävi. Lähdin Venäjälle.

En Venäjällä keskittynyt sanoihin tai ajatuksiin yhtä pieteetillä kuin olen keskittynyt kuluneena syksynä Helsingissä. Sanat ja ajatukset hautautuvat, kun on sekä vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä että intensiivisessä sosiaalisessa puristuksessa. Silloin keskittyy selviytymään. Ajattelemaan sanoja vain kommunikaatiovälineinä eri tahojen välillä.

Nautin Venäjästä vähän samalla tavalla kuin nautin kummallisista mutta kauniista taide-elokuvista. Venäjällä on yhtäaikaisesti loputtoman hienoa ja loputtoman omituista. Yhdessä hetkessä häkeltyy ympärillään avautuvan maailman visuaalisuudesta ja vieraiden kielten yllättävästä runsaudesta, toisessa hetkessä häkeltyy totaalisesta absurdiudesta, joka yhteiskunnan asioiden välisissä suhteissa vallitsee. Ja jokin siinä absurdiudessa on kuitenkin tuudittavaa. Ei tarvitse miettiä mitään. Näin ne asiat nyt vain menee, koska ollaan Venäjällä.*

Kävin Pietarissa, Kazanissa, Joškar-Olassa ja Moskovassa. Matkustin bussilla, metrolla, junalla, kävellen, taksilla, überillä ja maršrutkalla. Nukuin yhteensä kolme yötä junassa, kaikki yläpedissä. Näin Nevan, Volgan ja Moskvan sivujokineen. Join litrakaupalla teetä mitä erilaisimmissa paikoissa ja luin georgian kielioppia silloin, kun muut olivat erilaisten paikkojen patioilla tupakalla. Karistin yltäni pelkoa käyttää venäjää, hullaannuin erilaisesta ortografioiden maailmasta ja otin paljon keskihuonoja valokuvia.

Lupaan usein itselleni opiskelevani pian lisää venäjää, jotta voisin vapaammin tehdä sinne tutkimusretkiä. Tälläkin kertaa koin tulleeni repäistyksi pois liian pian ja ymmärtäväni jatkuvasti liian vähän. Kävi tuhansia asioita, jotka pitäisi kirjata tapahtumien lokiin, vielä useampia tuhansia asioita ei vielä edes ole käynyt. En laisinkaan osaa suhtautua kaikkiin tunne- ja aistiärsykkeisiin, joita aiheen käsittely aiheuttaa.

Suhtautumisen hankaluudesta en ole päässyt eroon näinä ensimmäisinä päivinä takaisin arjessani. Katsoin tänään toista kertaa elämässäni erään varsin eroottissävytteisen marinkielisen (kummallisen mutta kauniin) taide-elokuvan. Sen maailmassa tuntui jotenkin helpolta olla, kun saattoi taas antautua sellaisen osin harhaisen luulon valtaan, ettei mun kuulukaan ymmärtää kaikkea.


Kuvituksena tässä tekstissä: Kaksi kiireistä kultaisen hetken kuvaa Pietarista saapumisemme illalta.

____

* Oikeasti suhtaudun tosi moneen Venäjään liittyvään asiaan varsin kriittisesti, ei hätää. Siellä matkustaessa kuitenkin jollain tavalla koskettuu maailmaan mahtuvista ilmiöistä.

selkeytymisen kokemuksesta ja huonosta kohinasta

Asiat kulkevat eteenpäin. Päivät vierivät. Tunnit kuluvat. Kuukaudet ja kielikurssit vaihtuvat seuraaviin. Graduaiheet muotoutuvat. Ihan hyvä niin.

Koin tänä sateisena torstaina pitkästä aikaa miellyttäviä lähitulevaisuuttani koskevia selkeytymisen tunteita. Tutkimusaihepiirikuviot alkavat tosiaan vähä vähältä hakeutua hyvältä näyttäviin uomiin. Lopulliseen muotoon on vielä kokonainen matka, mutta ei kai mikään synny valmiina. Se pitäisi sitten jotenkin kyetä hyväksymään suuremmitta itsesyytöksittä.

Koska olen kulkenut akatemiassa useista onnekkaista sattumuksista huolimatta hyvin samantapaisesti kuin kuljen muillakin näennäisen merkityillä poluilla (hieman haparoiden, taivaalle katsellen, välillä tahallisesti ja välillä tahattomasti polulta eksyen), olen ollut viime aikoina enenevissä määrin huolissani tutkintoon vaadittavien opintojen suorittamisen ja opintotukikuukausien loppumisen kronologis-maailmallisesta kohtaamisesta. Olen edelleen hieman huolissani, mutta ensimmäistä kertaa ikinä reittini tämänhetkisestä pisteestä valmiiksi maisteriksi näyttää periaatteessa selkeältä. Teoriassa ei ole enää pimeitä kohtia. Tiedän, mitä olen tekemässä. Vaikka käytännön toteuttaminen ei usein ole mulle helppoa, valaa ennenkokematon tunne selkeydestä mieleen varovaista uskoa onnistumisesta.

Varmaankin näistä positiivisista kokemuksista innostuneena latasin vaihtohakemukseeni viimeisen puuttuvan asiakirjan ja lähetin hakemuksen matkaan. Olen jo toinen jalka Tartossa. Toivon syvästi, että mut päästetään sinne ihan kokonaan.

Muuten tuntuu, että oon aistinut ympäristöni olennoista pelkkää negatiivista. Vaikka puitteet ovat edelleen kauniit ja ihmiset (ja kissat) lähtökohtaisesti hienoja, on useina päivinä kaikki hyvä tuuli tuntunut hautautuvan huonoon kohinaan. Pahojen aurojen suodattimessani lienee jokin häiriö, toivottavasti hetkellinen.

Viikko sitten perjantaiyönä tulin kirja kainalossa pitkin iloista Helsinkiä ja lopulta naapurirapun ovelta samaa matkaa iloisen postimiehen kanssa. Silloin olennot eivät vielä tuntuneet kohisevan huonosti. Postimies piti mulle alaovea auki ja tarjosi yhteistä hissimatkaakin.


Kuvituksena tässä tekstissä: Tallenteita satunnaisista hetkistä, jolloin tiedekirjallisuus on omasta epäjärjestelmällisyydestäni johtuen kohdannut jotain arkista niin huvittavalla tavalla, että niitä voisi paremmin tietämättä luulla lavastetuiksi. Tässä esillä teokset Siperian viidakko, Vällyjeni välissä uusi tuttavuus ja Kirjanmerkki.